Tässä alkukevennyksenä esimerkki siitä, mitä koululla tehdään valun lisäksi. Atk:ta, ja menneellä viikolla photoshoppailtiin.
Siinä siis olen muodikkaassa valuasustuksessa ja oikealla puolella vieressäni uunissa sulaa pronssi. Tällä viikolla valoin alumiinia ja messinkiäkin. Messinki alkaa olla jo melkoisen miehistä kamaa, se pääsi ylikuumenemaan ja sen sisältämä sinkki paloi iloisesti sinisillä liekeillä ja dramaattisella savupatsaalla (niin etten nähnyt uunin toisella puolella, upokasta pihtien toisesta päästä pitelevää valukaveria enää lainkaan).
Kokonaisuudessaan toi valaminen on jotenkin härskin adrenaliinipitoista ja kuumottelevan nopeatempoista toimintaa. Käytännössä siis suurin osa ajasta valutunneilla menee muottien paukutteluun; ängetään kehiin mallikappaleen päälle terapeuttisen pehmoista ja hassun öljyisen tuntuista hiekkaseosta, tiivistetään kapuloilla hutkimalla ja karseimpia iskelmiä hoilaamalla (loppukuusta joka biisistä väännetään makaroni&tonnikala -versioita keskeisimpiä sanoja korvaamalla). Tähän mennessä olen tehnyt pari kippoa (en tässä nyt myönnä mutta malleina saattoi toimia ikea-astiat..!), huhmareen ja siihen survimen (ja se survinhan ei halunnut onnistua heti ensimmäisellä kerralla), Ilveksen taideveistoksena ja muutaman korun. Ilves meni punavahaan ja kipsiin, korut alipainevalulla.
Valupaja on sisältä kylmä talvisin, paitsi silloin kun uuni on päällä, silloin ei ketään palele. Ilmassa leijuu etäinen palaneen hiekan haju, ilmastointikanavien jylinä ja kompresssorin ryystävä ääni kaikuu seinistä. Tykkään siitä pajasta paljon. Se on erillään koulun alueelta, löytyy tuolta niemen kärjestä, missä todellakin järveä (ns IkaMeri) on vähän joka suunnassa ja maisemia kelpaa katsella. Ja tämän Rantopään pajan yhteydessä, yhdessä pienessä sivuosassa, on oikeasti sydäntälämmittävän näköinen vanha sepänpaja; maalattia, käsintehtyjä työkaluja, lasiruutuiset ikkunat. Kaiken lisäksi sitä ei edes kukaan käytä nyt, ja se on vaan muutaman sadan metrin päässä mun omalta kämpältä, mömhh!
Valutilassa on läjä pöytiä ja hiekkalaatikoita. Kasaillaan joka päivä hiekkalinnoja... ei vaan, valumuotteja. Valmiit muotit seikkailutetaan pitkäksi riviksi uunin viereen, sellaiseen pituushyppypaikkaa muistuttavaan hiekkamonttuun. Ja lappua päälle, mitä metallia muotti odottaa saavansa niellä. Yksi asia on ehdottoman kielletty (upokkaan pudottamisen lisäksi..), valumonttuun tai -muotteihin ei saa päätyä mitään nesteitä. Kahvi muuttuu hengenvaaralliseksi, jos sen sijoittaa samaan länttiin kun sulan metallin, naamallehan se sieltä lentää...
Varsinainen uuni onkin sit ehkä yks hurjimpia vehkeitä, mitä oon ikinä ajanu. Suojavarusteisiin sonnustautumista, ilmaventtiilien ja tuuletusluukkujen availua, liekin tohotus siinä naaman edessä. Hitsausmaskin läpi kattellaan, että missä väreissä se upokas siellä sisällä mahtaa olla. Olen kaksi kertaa siinä jo ollut uunia käyttämässä ja sulattamassa, ensimmäisellä kerralla alumiinia ja onneksi juuri sitä, sillä se oli huomattavasti helpompi opettelukohde kun se eilinen messinki.
Kun metalli on sulatettu upokkaassa, ja sieltä nostettu hehkuvana, kaadettu juoksevana miltei yliluonnollisena näkynä muotteihin, ja ylimääräisistä valettu hölmö harkko, kun upokas saatu uuniin takaisin ja muotit palavat somassa rivissä montussaan, on kahvitauon paikka. Ja se on yleensä sellainen jännityksen tiivistymän tauko, vaan kun ei voi vielä muottejakaan avata. Onnistuiko se vai eikö onnistunut? Pajalla meno onkin sitten vähän kuin jouluaattona, kun savuavin hitsaushanskoin hiekasta kaivetaan ylös niitä omia juttuja. Ei oo yks eikä kaks kertaa kun siellä on poltettu sormet tai pöytää. Eikä myöskään ole harvinaisluontoista sekään, että joku uloke työstä onkin jäänyt valautumatta, jossain kipossa on reikä, joku kuvio ei halunnutkaan tulla mukaan...
Itseasiassa mulla ei ehtinyt juurikaan olla ennakkokäsityksiä valamisesta tai mitään tietoa koko lajista ylipäätään, ennen kuin jo olinkin ensimmäisillä valutunneilla sormi suussa ihmettelemässä. En olisi tiennyt, miten epävarmaa muotin onnistuminen on, ja miten monista tekijöistä se koostuu. Joskus metalli täytyy päästää ylikuumaksi, vielä normaaliakin valulämpöä kuumemmaksi siis, ja valulämpö on muutoinkin korkeampi kuin aineen sulamispiste. Toisinaan ilmakanavia ei ole ollut tarpeeksi, tai ne ovat tukkiutuneet, jolloin metalli ei mene sinne perille asti. Joskus kaatonopeus on ollut liian hidas, kaatokanava liian pitkä tai lyhyt tai paksu tai kanava, muotti on ollut liian ohut tai hiekka ei ole ollut kyllin tiivistä, ja koko systeemi on romahtanut.
Mutta upeaa on! Harmi kun ei ole kuvia, kameran akkulaturi taisi lopettaa toimimisen, ja mulla on kännykkänä niin hieno nokia, että sain sillä yhden hiekkamuotin tiivistettyä täysin ongelmitta -voisitteko sanoa omistanne samaa? ;)
Tosi kiinnotavaa tarinaa ihmeellisistä metalleista ja töistä. Ja tuo maalattainen paja on kyllä mun nähtävä. Terveiset sinne metallien maagiseen ja kuumaan maailmaan t. pronssikarhu
VastaaPoista