lauantaina, maaliskuuta 10, 2012

Kengityksen kompakivet

Ammattitaito istuu hyllyssä ja ruostuu somasti pinnastaan. Vaikka ahjossahan tuo lähtisi ja teräsharjaa päälle jos ei muuten...

Ensinnäkin, se on ihan totta, mitä aina sanon -en mie jaksa sitä paperisotaa ja vääntämistä, mitä toiminimen pykääminen toisi tullessaan. Ja konkurssipelkoa, vaikka kengitysalalta löytäisin takuulla asiakkaita. Ja syrjäyttäisin kommunikointi- ja asiakaspalvelukyvyttömät äijät. Tai napsisin ne rahakkaat mutta vältellyt tätitallit, tai vaikka ne ponit, minkä alla mie mahtuisin työskentelemään ihan vaan kaksinkerroin. (Siinä missä sepänköriläs lojuu polvillaan ja kiroilee)

Mutta on siinä muutakin. Ainakin se sukupuoliasettelu. Ironisinta on ehkäpä se, ettei mitään ongelmaa olisi, jos ei minulla siinä kohden olisi ongelmaa.

Tällä hetkellä olen töissä käsityöpajalla, ja nyt viimeisimpänä projektina olen nyherrellyt koruja hopeoidusta kuparista ja kiipeillyt kangaspuiden seassa alkusolmuja väännellen. (Kolme mattoakin jo tuotettu, olé!)
Siellä en olisi edes mainostellut aiempia opiskeluja.. mutta, katsoin sen ihan fiksuksi esitelmöidä amistodistusta työhaastattelussa. Sen verran tuli sen eteen kumminkin vuodatettua verta, hikeä ja kyyneleitä.

Näinollen toimin hyvänä kanavana ennakkoluulojen ja sukupuoliasenteiden työstämisessä.
Hyviä lohkaisuja nainen ja kengitys -yhdistelmästä on tullut valmistumisen jälkeen, tyylillä tämä:

"jaa, tulityölupa? On se nykyään kumma kun kaikenmaailman kampaamoihin tarvitsee sellaisen, että fööniä saa käyttää..."

"Niin kyllähän se minunkin tytär niitä hevosia kengittelee. Se on tommoinen samanikäinen ja -kokoinen. Tai siis sillätavalla maastossa vähän ratsastelee, pelloilla ja metsissä."

Hevosiin tutustumattomille tavalliselle tallaajalle hevosenkengitys on lajina täysin vieras, ja jos ensimmäinen heidän ikinä henkilökohtaisesti kohtaamansa kengitystä opiskellut on tämännäköinen heitukka, ei se työnä mahda sen kummempaa naulannakuttelua sitten varmaan olla.
Ja hevosalalla pitkään pyörinyt tietää jo, että kengitykseen tarvitaan paku, ahjo, alasin ja rapaantunut ukkeli. Niin, ja jackrusseli.

Perinteiset, kengittävät miessepätkin ovat sen havainneet; asiakkaat eivät oikeasti tiedä tilaamastaan työstä juurikaan mitään. He ovat silti hyvin riippuvaisia sepän tarjoamista palveluista, ja hevosen ylläpidon yksi isoimmista kustannuksista onkin nimenomaan kengityslasku. Ehkäpä sen vuoksi heillä onkin niin suuri tarve päästä arvioimaan ja vertaamaan saamaansa. Seppien suureksi iloksi ja murheeksi vertauskohteet ja tulkinnat vaan ovat niinsanotusti Jotain Ihan Muuta. Toisaalta valveutumattomilta asiakkailta on hyvin helppo yksinkertaisilla kikoilla vetää välistä vähän ylimääräistä rahaa. Toisaalta taas sepän koiran nimi muistetaan, ja vaimon, mutta monellako naulalla se kenkä nyt laitettiinkaan ja minkä kokoinen tai merkkinen mono sinne ylipäätään menikään? Ja olipa se seppäkin niin yrmeä, ja sen auto ruosteinen ja edellinen seppä laittoi aina sitä kaviorasvaakin. Ei taida saada hevostalli.netissä nyt arvostusta tämä uusi. Mukisematta hyväksytään harmaa talous, vakuutukseton vuolu ja perusteettomat kengitysratkaisut, jos seppä vain on ystävällinen ja kiva ja yksi tuttukin sitä suositteli, mutta unohdapa kerran se kaviorasva, hymy ja tilsakumit...
Ja jos tulet paikalle naissukupuolesi kera, niin minkäs sillekään sitten siinä mahdat; olet jo valmiiksi täysin erilaisen tarkastelun alla, kuin miespuoleinen kollegasi. Asiakkaat haluaisivat päästä osoittamaan todeksi kauttasi mielipiteensä; että olet miesseppiä huonompi, tai heitä parempi. Tämän seurauksena kuulet miesseppien haukuntaa (aina ne tulee myöhässä/ lyövät hevosia / eivät puhu) tai ammattitaitosi väheksyntää. (kun ei nyt muitakaan saatu tähän)

Tässä juuri tuli pohdiskeltua ääneen ihan toisesta näkökulmasta. Jotta korkokengissä kävelevä mies voitaisiin edes millään asteella ottaa tosissaan, niin tällä täytyy olla vähintäänkin keskivertonaista kovempi kyky pysyä tolpillaan, tanssia ja kulkea muljuttelematta nilkkoja. Ja ei naisenkaan miesvaltaisella alalla auta mennä kyselemään, että kuinka tähän vehkeeseen nyt vaihdetaankaan terä. Täytyy voida ammattitaidollaan osoittaa, että sukupuolestaan huolimatta kyllä osaa nämä jutut. Vaikka opeteltava se on miehenkin rälläkänkäyttö, ja naisen koroissa heilunta. Eivät ne asiat X- ja Y-kromosomeissa kulje. Tuon tajuaminen on vain ottanut ihan tuhottomasti aikaa allekirjoittaneeltakin, ja luvan itselleen myöntäminen siihen perusmokailuun.



Hölmöintä koko kuviossa on oikeasti se, että tiedän, miten hyvät mahdollisuudet minulla olisi edetä alalla. Enkä olisi edes ensimmäinen tämän sukupuolen kengitysseppä, jos erikoisammattitutkinnon suorittaisin. Minulta löytyy neljä tervettä raajaa ja fyysistä suorituskuntoa. Kengityskokemusta sekä salainen intohimo anatomiaan, kykyä hahmottaa kolmiulotteisesti kavioiden vipellystä ja sitten sitä alalta uupuvaa asiakaspalvelukykyäkin.

Siltikään ei tarvita kuin pari poikkipuoleista sanaa tai asiakasta, ja niiden kanssa yhteistyötä tekevät aivoni huokaavat mukana tuota uupunutta sanomaa:

"Niin.. ethän sä oikeesti tätä koskaan oppinutkaan."


[edit]: Silti... Jos mie ihan salaa hankkisin kenttäahjon, enkä kertoisi siitä kenellekään... paitsi että romurautaa saa diilata. Ihan vain, ettei alasin pääse pölyttymään. Mutta kengityksistä myönnän itselleni vielä vähän lisää vapaata. Ehkä joskus, ehkä joskus.