Eli ei muuta ku tervetuloo uudet lukijat, ja tervetuloa takasin kaikki vanhat! Opiskelen tosiaan erikoismetalliartesaaniksi, mutta tällä viikolla on ollut hauskaa vaihdossa: meillä on intensiiviviikko, jolloin käsityöläiset lähtivät toistensa aloille viikoksi vieraisiin. Kyynerpäätaktiikalla pääsin lasinpuhallukseen Kihniön toimipisteeseen.
Kuuma lasi on järjetön räkä pitkän pillin nokassa. Olen ihan sanaton sen äärellä (ja myöskin hyvin nöyrä). Takominen on tuttua ja jotenkin järjellä hahmotettavissa, joten vertaan nyt siihen kun en muuhunkaan osaa. Eli heikäläisten ahjo on tutumpaan verrattuna harvinaisen kuuma pätsi, jota lähestytään kirjaimellisesti ottaen pitkän tikun kanssa. Siellä pohjalla velloo keltahehkuinen massa, josta tikkupullataktiikalla pyöritellään tangon ympärille klöntsä. Tämä paakku sitten ongitaan pyöritellen uunista, ja kaikki menee hyvin, kun ei vain osu mihinkään. Pizzajuustoefekti iskee päälle jos käy uunin seiniin tutustumassa, kuten muutaman kerran huolimattomuuksissani tein. Lasilla on kuitenkin jännä taipumus muuttua mielivaltaisesti hetkessä tarttumattomaksi, soivaksi kovaksi kimpaleeksi. Sen värin tarkkailu on paljon hienovaraisempaa, kun raudan, joka selkeästi kertoo, mitä tahtoo itselleen tehtävän. Lasissa on semmoinen kellertävä vivahde, kun sille on jotain tehtävissä, mutta sen näkeminen on epämääräisempää, ja sitä tarkastellessa koko systeemi saattaa yllättäen päättää jättää kaiken ja hypätä viimeiselle matkalleen pajan lattiaan.
Lasi myös on jatkuvan huomion juttu: siinä missä rauta joko on ahjossa tai on alasimella ,jolloin sille tehdään jotain, ja muuna aikana se ei kaipaa erityiskohtelua, lasi sen sijaan elää otteessa silloinkin, kun sen toivoisi voivan vain olla muodossa, johon se on juuri saanut. Se pitää ottaa uunista vaakatasossa, kuljettaa niin ikään vaakatasossa ja käsitellä myöskin vaakatasossa. Ja kaiken sen aikaa sitä on pyöriteltävä, tai se laskee kuin lehmän häntä.
Tein tälläisiä möykyröitä eilen
Lasi ei pidä lämpötilan äkillisistä vaihteluista, joten heti kun se on saatu muotoiltua, se irrotetaan pillistä suoraan uuniin, jossa on viisisataa astetta lämpöä. Yön yli möykyt harrastavat siis jäähtymistä ja seuraavana aamuna ne näkevät päivänvalon... ja tekijä tuotoksensa!
Odottelen täällä siis jo malttamattomana tämän päivän töihin käsiksi pääsemistä. Tänään sörssin tuonne sekaan jo värejäkin ja tein huimia kierrekuplia.
Satunnaisella ja erikoisella käsityöalalla on kyllä varsin jännää hengailla tälläinen lyhyt jakso; ei ole silmät ehtineet tottua lajin outouksiin, ja säilyy se "vau, teinks mä tän just ite" -viehätys.
Tässä omalta alalta jotain, mihin ei myöskään ole silmät kyllästyneet. Valamista!
Pääsin viime viikolla kippaamaan sulaa pronssia, en ole vieläkään täysin toipunut niistä täpinöistä! Se koko upokaskin oli ihan keltahehkuinen, ja siinä sisällä kiehui nelisenkymmentä kiloa metallia... Kaikki olemassa olevahan on täysin luonnollista, mutta silti kuvailisin näkyä sanalla "yliluonnollinen". Häkellyttävää. Tässä jaksossa päästään valamaan rautaakin, kuulemma se on vielä tuotakin hikisempää touhua. (Pääsen tekemään kunnon lettupannun!)
Lasinpuhalluksen ja pronssin valamisen jälkeen raudan takominen tuntuu oikeastaan aika viileältä puuhalta...

