Otsikossa lyhenne sanoista Do It Yourself, äidinkielisemmin siis tee se itse. Mulla on ollu siisti askarteluviikonloppu! Ihan vaan keskenäni. Viikko sitten meni viikonvaihde ihan vaan siihen että lojuin ja pohdin, miten turhaa ja tylsää elämä on kun ei pääse pajalle, mutta nyt torstaina alkaneen luovuusaallon siivin oon saanu kotonakin näperreltyä vaikka ja mitä, mihin ei ikinä metalliverstaalla riitä kärsivällisyys.
Muutoin kuuluu yhäkin marraskuista. Tää pimeys! Päätin tossa jokin aika sitten, auringon laskiessa, mennä nukkumaan (niiden kahdentoista tunnin yöunien päälle siis), mutta se meni vaan peiton alla haukotteluksi. Joten jos ei unta saa enempää, menkööt syömiseksi!
Ihan kun munkaan hytkymistä täällä ois kukaan seuraamassa. Tai projekteja.
Painun tästä takaisin lattialle näpertelyjen ääreen, suljettujen kaihtimien takaa paistaa pimeys...
sunnuntaina, marraskuuta 25, 2012
perjantaina, marraskuuta 23, 2012
pimeä kuu, pimeä paja
Mulla on nyt ollu putkeen kaksi ihan järjettömän luovaa päivää! Eilen istuin pajalla iltaa vasten sorvien välissä lattialla ja piirsin kaikkea ideamateriaalia sellaisenaan muistiin. Tänäänkään ei sisäinen kriitikko puuttunut asiaan, joten jatkoin samalla linjalla. Ehkä se ehtii homoilla myöhemminkin mun tekemisiä ja urputtaa toteutuksista, materiaaleista, ja.. ööm, paloturvallisuudesta. Mie nimittäin taisin vähän ideoida uudenmallisia tulivälineitä. Ei kannata nostaa tassuja ilmaan vielä sille korkeudelle että kainalohiki kohtaa ulkoilman; ei näistä oikeesti tiedä. Mut yhen jutun tiedän; mulla on ollu hauskaa!
Meillä on vaan niin outo koulu. Olin tänäänkin siellä kuusi tuntia sen jälkeen kun oltiin jo oikeastaan päästy. Ajatella, viikonloppua vasten, mutta ei vaan malttanut lopettaa. Rälläköityäni kylliksi ja kaksi nauhahiomalenkkiä jostain vehkeestä tapettuani aloin takoa.
Tiedättekö sen efektin? Koriste-esineiden tekeminen on ihan jees, tai joskus jopa aika kivaa, käyttöesineiden tekeminen on siistiä tai hauskaa, mutta työkalujen tekeminen! Siinä on aina jotain kutkuttavaa. Se tunne, kun keksii että tähänpäs tarvitsisin tälläistä työkalua, jota ei ole olemassakaan, mutta äkkiäkös sellaisen leivon, hmm...
Tuloksena syntyi tälläisiä pieniä varsin höttöisellä suunnittelulla tekaistuja vempeleitä:
Noiden tuleva elämä liittyy asioiden helpottamiseen vahamuottien vääntelemisen kanssa. Koukkua, piikkiä, pallo ja muita mukavia muovailupäitä. Vielä kun saisi jotain kivoja pintoja keräiltyä kattavan setin...
Valujutuille kuuluu hyvää. Meidän piti jo tänään päästä läträämään raudalla, mutta se valitettavasti siirtyi tiistaille. Valuraudan kohtaaminen on siis vielä edessäpäin. Tänään sulatettiin pronssia ja sain vihdoin ja viimein pitkään väkertämäni muotin pois jaloista; ja huh että siitä tuli hyvä! Tähän mennessä mun metallista vääntelemäni jutut on poikkeuksetta olleet vähän puoliteisiä tai ihan kivan näköisiä, mutta se varsinainen "tämä on nyt tuote"- tunne on uupunut. Tein siis statiivin. Laitan kuvia myöhemmin :) Sain kyllä piirrustuksetkin siihen mutta saatoin vähän hullaantua...
Ihan oikeankin asiakastyön jo valoin, kopiosorviin jonkun vieheaihion. Siis suomeksi, valoin messinkisen minikalan!
Postissa saapui läjä kevlaria! Eli siis tulivälinemateriaalia. Kevlar on aramidikuitua, joka kestää lämpöä neljäänsataan asteeseen asti, ja tulitaidekäytössä siihen imeytetään petrolia, joka sitten palaa ja kangas ei, vaan säilyy seuraavaakin seuraavaa käyttökertaa varten. Tuliharrastukselle kuuluu siis lämmintä! Olen useina iltoina viikossa käynyt pyörittelemässä ja koeyleisöä on aina riittänyt. Otan paikallisten mopoautojenkin tööttäykset kohteliaisuutena.
Ylläolevassa kuvassa on nyt sitten mun viritetyt poit... Eipä niissä kovin pitkä matka enää sormilta liekkeihin ole. Enää ei kehtaa liiemmin pysäytellä! Olin ihan täpinöissä kun noita testailin tuossa menneellä viikolla eräänä aamuna ennen kuin pajakaan aukesi. Pitäisi joka aamu kai aloittaa liekehtien, se oli kuin jotain päivänaloitusmeditaatiota.:)
Olen tässä piirrustellut paljon, tänään tämän tahtiin: KaaosRadio
Loppuun vielä lyhyesti koneistamisesta. Sitäkin meillä on siis jo ollut, mutta ei kuulu lemppareiheni joten ansaitsee vain pari riviä tähän loppuun! Uuden oppiminen tuntuu kieltämättä hyvältä, oli laji mikä tahansa, ja millä minä sorveja haukkuisin, hauskojahan vempeleitä nuo on. Tää loka-marraskuussa käsin kierteiden vääntely tuo kyllä jotain elävästi mieleen... Hehe. Jos joku kengityspajalainen tätä vielä lukee, tietää kyllä, mitä tarkoitan. ;) Joks on maneesihevoset hokitettu, kohtahan on jo melkein lunta?
perjantaina, marraskuuta 16, 2012
Päivän asu + valukuvia
Hulmiksen muotiblogissa tänään käytännönläheinen asukokonaisuus:
LaikkaSutra sai niin hyvää palautetta että kyllä nyt taas jaksaa blogia päivitellä! Eikö olekin arvokas asia, että saa marraskuun pimeydessä ihmiset vielä hymyilemään? Kaikkia ei hymyilyttänyt; kuvat ei olleet netissä ehtineet varmaan kolmea tuntia pidempään olla, kun jo juttelin puhelimessa äidin kanssa, joka pohti huolestuneena, että ei tiennytkään, että käytetään tollaisia kipinälaitteita täällä Ikatalla. Rälläkäthän lauloi jo Hevosopistolla...
Kuitenkin, ajattelin seuraavaksi shokeerata valukuvilla. :) Se on nimittäin oikeasti jännää touhua!
Lisäksi, usein kun valujutuista kerron, törmään siihen, etten oikeastaan itsekään osannut kuvitella, millaista tää on, ennen kuin kokeilin. Yksi kuva olkoon perinteikkäästi taas enemmän kuin tuhat turhaa sanaa.
Siinä sulatan pronssia melkosessa pätsissä. Pihditkin aika härskin kokoset. Uuniin metallia laskiessa vastassa on suunnilleen tälläinen näky:
Kuva on otettu maskin takaa.
Noniin, kun pronssi on sulatettu, avataan uunin luukku, ja jos sitä ennen sattui palelemaan niin eipä enää sen jälkeen. En tiedä, onko toi vaan mun silmiin puoliyliluonnollinen ja vangitsevan hurja näky...
No, myönnettäköön että kamera nappasi upokkaan kirkkaampana, kun silmä (ainakaan tuon maskin läpi siis). On se hehku silti melkoinen, ja se lämpö, haalarisauna!
Siinä sitä mönjää nyt kippaillaan muotteihin.
Ylimääräiset pronssit hujahtamassa hiekkaan jäähtymään. Tuossa vaiheessa yleensä paidan nepparit, kaulakorut jne sälät on jo kuumentuneet ihoepäystävälliseksi. Ajatella, tällästäkin päässyt tähän ikään mennessä kokeilemaan... pärr!:)
Sitten vielä harkontappokuva. Hei, marraskuu ja Nanowrimo -onks tää nyt se tappajalapio?
LaikkaSutra sai niin hyvää palautetta että kyllä nyt taas jaksaa blogia päivitellä! Eikö olekin arvokas asia, että saa marraskuun pimeydessä ihmiset vielä hymyilemään? Kaikkia ei hymyilyttänyt; kuvat ei olleet netissä ehtineet varmaan kolmea tuntia pidempään olla, kun jo juttelin puhelimessa äidin kanssa, joka pohti huolestuneena, että ei tiennytkään, että käytetään tollaisia kipinälaitteita täällä Ikatalla. Rälläkäthän lauloi jo Hevosopistolla...
Kuitenkin, ajattelin seuraavaksi shokeerata valukuvilla. :) Se on nimittäin oikeasti jännää touhua!
Lisäksi, usein kun valujutuista kerron, törmään siihen, etten oikeastaan itsekään osannut kuvitella, millaista tää on, ennen kuin kokeilin. Yksi kuva olkoon perinteikkäästi taas enemmän kuin tuhat turhaa sanaa.
Siinä sulatan pronssia melkosessa pätsissä. Pihditkin aika härskin kokoset. Uuniin metallia laskiessa vastassa on suunnilleen tälläinen näky:
Kuva on otettu maskin takaa.
Noniin, kun pronssi on sulatettu, avataan uunin luukku, ja jos sitä ennen sattui palelemaan niin eipä enää sen jälkeen. En tiedä, onko toi vaan mun silmiin puoliyliluonnollinen ja vangitsevan hurja näky...
No, myönnettäköön että kamera nappasi upokkaan kirkkaampana, kun silmä (ainakaan tuon maskin läpi siis). On se hehku silti melkoinen, ja se lämpö, haalarisauna!
Siinä sitä mönjää nyt kippaillaan muotteihin.
Ylimääräiset pronssit hujahtamassa hiekkaan jäähtymään. Tuossa vaiheessa yleensä paidan nepparit, kaulakorut jne sälät on jo kuumentuneet ihoepäystävälliseksi. Ajatella, tällästäkin päässyt tähän ikään mennessä kokeilemaan... pärr!:)
Sitten vielä harkontappokuva. Hei, marraskuu ja Nanowrimo -onks tää nyt se tappajalapio?
keskiviikkona, marraskuuta 14, 2012
Laikka Sutra
Saanen esitellä, Rälläkkä Love Positions, LaikkaSutra:
Ensin tälläinen perinteikäs makuurälläköinti.
Ensin tälläinen perinteikäs makuurälläköinti.
lauantaina, marraskuuta 10, 2012
Valua!
Tämä on kyllä jotain ihan mieletöntä, en tajunnut erikoismetalliutta opiskelemaan lähtiessäni, miten siistejä juttuja tullaan vielä tällä polulla kokemaan.
Tässä alkukevennyksenä esimerkki siitä, mitä koululla tehdään valun lisäksi. Atk:ta, ja menneellä viikolla photoshoppailtiin.
Siinä siis olen muodikkaassa valuasustuksessa ja oikealla puolella vieressäni uunissa sulaa pronssi. Tällä viikolla valoin alumiinia ja messinkiäkin. Messinki alkaa olla jo melkoisen miehistä kamaa, se pääsi ylikuumenemaan ja sen sisältämä sinkki paloi iloisesti sinisillä liekeillä ja dramaattisella savupatsaalla (niin etten nähnyt uunin toisella puolella, upokasta pihtien toisesta päästä pitelevää valukaveria enää lainkaan).
Kokonaisuudessaan toi valaminen on jotenkin härskin adrenaliinipitoista ja kuumottelevan nopeatempoista toimintaa. Käytännössä siis suurin osa ajasta valutunneilla menee muottien paukutteluun; ängetään kehiin mallikappaleen päälle terapeuttisen pehmoista ja hassun öljyisen tuntuista hiekkaseosta, tiivistetään kapuloilla hutkimalla ja karseimpia iskelmiä hoilaamalla (loppukuusta joka biisistä väännetään makaroni&tonnikala -versioita keskeisimpiä sanoja korvaamalla). Tähän mennessä olen tehnyt pari kippoa (en tässä nyt myönnä mutta malleina saattoi toimia ikea-astiat..!), huhmareen ja siihen survimen (ja se survinhan ei halunnut onnistua heti ensimmäisellä kerralla), Ilveksen taideveistoksena ja muutaman korun. Ilves meni punavahaan ja kipsiin, korut alipainevalulla.
Valupaja on sisältä kylmä talvisin, paitsi silloin kun uuni on päällä, silloin ei ketään palele. Ilmassa leijuu etäinen palaneen hiekan haju, ilmastointikanavien jylinä ja kompresssorin ryystävä ääni kaikuu seinistä. Tykkään siitä pajasta paljon. Se on erillään koulun alueelta, löytyy tuolta niemen kärjestä, missä todellakin järveä (ns IkaMeri) on vähän joka suunnassa ja maisemia kelpaa katsella. Ja tämän Rantopään pajan yhteydessä, yhdessä pienessä sivuosassa, on oikeasti sydäntälämmittävän näköinen vanha sepänpaja; maalattia, käsintehtyjä työkaluja, lasiruutuiset ikkunat. Kaiken lisäksi sitä ei edes kukaan käytä nyt, ja se on vaan muutaman sadan metrin päässä mun omalta kämpältä, mömhh!
Valutilassa on läjä pöytiä ja hiekkalaatikoita. Kasaillaan joka päivä hiekkalinnoja... ei vaan, valumuotteja. Valmiit muotit seikkailutetaan pitkäksi riviksi uunin viereen, sellaiseen pituushyppypaikkaa muistuttavaan hiekkamonttuun. Ja lappua päälle, mitä metallia muotti odottaa saavansa niellä. Yksi asia on ehdottoman kielletty (upokkaan pudottamisen lisäksi..), valumonttuun tai -muotteihin ei saa päätyä mitään nesteitä. Kahvi muuttuu hengenvaaralliseksi, jos sen sijoittaa samaan länttiin kun sulan metallin, naamallehan se sieltä lentää...
Varsinainen uuni onkin sit ehkä yks hurjimpia vehkeitä, mitä oon ikinä ajanu. Suojavarusteisiin sonnustautumista, ilmaventtiilien ja tuuletusluukkujen availua, liekin tohotus siinä naaman edessä. Hitsausmaskin läpi kattellaan, että missä väreissä se upokas siellä sisällä mahtaa olla. Olen kaksi kertaa siinä jo ollut uunia käyttämässä ja sulattamassa, ensimmäisellä kerralla alumiinia ja onneksi juuri sitä, sillä se oli huomattavasti helpompi opettelukohde kun se eilinen messinki.
Kun metalli on sulatettu upokkaassa, ja sieltä nostettu hehkuvana, kaadettu juoksevana miltei yliluonnollisena näkynä muotteihin, ja ylimääräisistä valettu hölmö harkko, kun upokas saatu uuniin takaisin ja muotit palavat somassa rivissä montussaan, on kahvitauon paikka. Ja se on yleensä sellainen jännityksen tiivistymän tauko, vaan kun ei voi vielä muottejakaan avata. Onnistuiko se vai eikö onnistunut? Pajalla meno onkin sitten vähän kuin jouluaattona, kun savuavin hitsaushanskoin hiekasta kaivetaan ylös niitä omia juttuja. Ei oo yks eikä kaks kertaa kun siellä on poltettu sormet tai pöytää. Eikä myöskään ole harvinaisluontoista sekään, että joku uloke työstä onkin jäänyt valautumatta, jossain kipossa on reikä, joku kuvio ei halunnutkaan tulla mukaan...
Itseasiassa mulla ei ehtinyt juurikaan olla ennakkokäsityksiä valamisesta tai mitään tietoa koko lajista ylipäätään, ennen kuin jo olinkin ensimmäisillä valutunneilla sormi suussa ihmettelemässä. En olisi tiennyt, miten epävarmaa muotin onnistuminen on, ja miten monista tekijöistä se koostuu. Joskus metalli täytyy päästää ylikuumaksi, vielä normaaliakin valulämpöä kuumemmaksi siis, ja valulämpö on muutoinkin korkeampi kuin aineen sulamispiste. Toisinaan ilmakanavia ei ole ollut tarpeeksi, tai ne ovat tukkiutuneet, jolloin metalli ei mene sinne perille asti. Joskus kaatonopeus on ollut liian hidas, kaatokanava liian pitkä tai lyhyt tai paksu tai kanava, muotti on ollut liian ohut tai hiekka ei ole ollut kyllin tiivistä, ja koko systeemi on romahtanut.
Mutta upeaa on! Harmi kun ei ole kuvia, kameran akkulaturi taisi lopettaa toimimisen, ja mulla on kännykkänä niin hieno nokia, että sain sillä yhden hiekkamuotin tiivistettyä täysin ongelmitta -voisitteko sanoa omistanne samaa? ;)
Tässä alkukevennyksenä esimerkki siitä, mitä koululla tehdään valun lisäksi. Atk:ta, ja menneellä viikolla photoshoppailtiin.
Siinä siis olen muodikkaassa valuasustuksessa ja oikealla puolella vieressäni uunissa sulaa pronssi. Tällä viikolla valoin alumiinia ja messinkiäkin. Messinki alkaa olla jo melkoisen miehistä kamaa, se pääsi ylikuumenemaan ja sen sisältämä sinkki paloi iloisesti sinisillä liekeillä ja dramaattisella savupatsaalla (niin etten nähnyt uunin toisella puolella, upokasta pihtien toisesta päästä pitelevää valukaveria enää lainkaan).
Kokonaisuudessaan toi valaminen on jotenkin härskin adrenaliinipitoista ja kuumottelevan nopeatempoista toimintaa. Käytännössä siis suurin osa ajasta valutunneilla menee muottien paukutteluun; ängetään kehiin mallikappaleen päälle terapeuttisen pehmoista ja hassun öljyisen tuntuista hiekkaseosta, tiivistetään kapuloilla hutkimalla ja karseimpia iskelmiä hoilaamalla (loppukuusta joka biisistä väännetään makaroni&tonnikala -versioita keskeisimpiä sanoja korvaamalla). Tähän mennessä olen tehnyt pari kippoa (en tässä nyt myönnä mutta malleina saattoi toimia ikea-astiat..!), huhmareen ja siihen survimen (ja se survinhan ei halunnut onnistua heti ensimmäisellä kerralla), Ilveksen taideveistoksena ja muutaman korun. Ilves meni punavahaan ja kipsiin, korut alipainevalulla.
Valupaja on sisältä kylmä talvisin, paitsi silloin kun uuni on päällä, silloin ei ketään palele. Ilmassa leijuu etäinen palaneen hiekan haju, ilmastointikanavien jylinä ja kompresssorin ryystävä ääni kaikuu seinistä. Tykkään siitä pajasta paljon. Se on erillään koulun alueelta, löytyy tuolta niemen kärjestä, missä todellakin järveä (ns IkaMeri) on vähän joka suunnassa ja maisemia kelpaa katsella. Ja tämän Rantopään pajan yhteydessä, yhdessä pienessä sivuosassa, on oikeasti sydäntälämmittävän näköinen vanha sepänpaja; maalattia, käsintehtyjä työkaluja, lasiruutuiset ikkunat. Kaiken lisäksi sitä ei edes kukaan käytä nyt, ja se on vaan muutaman sadan metrin päässä mun omalta kämpältä, mömhh!
Valutilassa on läjä pöytiä ja hiekkalaatikoita. Kasaillaan joka päivä hiekkalinnoja... ei vaan, valumuotteja. Valmiit muotit seikkailutetaan pitkäksi riviksi uunin viereen, sellaiseen pituushyppypaikkaa muistuttavaan hiekkamonttuun. Ja lappua päälle, mitä metallia muotti odottaa saavansa niellä. Yksi asia on ehdottoman kielletty (upokkaan pudottamisen lisäksi..), valumonttuun tai -muotteihin ei saa päätyä mitään nesteitä. Kahvi muuttuu hengenvaaralliseksi, jos sen sijoittaa samaan länttiin kun sulan metallin, naamallehan se sieltä lentää...
Varsinainen uuni onkin sit ehkä yks hurjimpia vehkeitä, mitä oon ikinä ajanu. Suojavarusteisiin sonnustautumista, ilmaventtiilien ja tuuletusluukkujen availua, liekin tohotus siinä naaman edessä. Hitsausmaskin läpi kattellaan, että missä väreissä se upokas siellä sisällä mahtaa olla. Olen kaksi kertaa siinä jo ollut uunia käyttämässä ja sulattamassa, ensimmäisellä kerralla alumiinia ja onneksi juuri sitä, sillä se oli huomattavasti helpompi opettelukohde kun se eilinen messinki.
Kun metalli on sulatettu upokkaassa, ja sieltä nostettu hehkuvana, kaadettu juoksevana miltei yliluonnollisena näkynä muotteihin, ja ylimääräisistä valettu hölmö harkko, kun upokas saatu uuniin takaisin ja muotit palavat somassa rivissä montussaan, on kahvitauon paikka. Ja se on yleensä sellainen jännityksen tiivistymän tauko, vaan kun ei voi vielä muottejakaan avata. Onnistuiko se vai eikö onnistunut? Pajalla meno onkin sitten vähän kuin jouluaattona, kun savuavin hitsaushanskoin hiekasta kaivetaan ylös niitä omia juttuja. Ei oo yks eikä kaks kertaa kun siellä on poltettu sormet tai pöytää. Eikä myöskään ole harvinaisluontoista sekään, että joku uloke työstä onkin jäänyt valautumatta, jossain kipossa on reikä, joku kuvio ei halunnutkaan tulla mukaan...
Itseasiassa mulla ei ehtinyt juurikaan olla ennakkokäsityksiä valamisesta tai mitään tietoa koko lajista ylipäätään, ennen kuin jo olinkin ensimmäisillä valutunneilla sormi suussa ihmettelemässä. En olisi tiennyt, miten epävarmaa muotin onnistuminen on, ja miten monista tekijöistä se koostuu. Joskus metalli täytyy päästää ylikuumaksi, vielä normaaliakin valulämpöä kuumemmaksi siis, ja valulämpö on muutoinkin korkeampi kuin aineen sulamispiste. Toisinaan ilmakanavia ei ole ollut tarpeeksi, tai ne ovat tukkiutuneet, jolloin metalli ei mene sinne perille asti. Joskus kaatonopeus on ollut liian hidas, kaatokanava liian pitkä tai lyhyt tai paksu tai kanava, muotti on ollut liian ohut tai hiekka ei ole ollut kyllin tiivistä, ja koko systeemi on romahtanut.
Mutta upeaa on! Harmi kun ei ole kuvia, kameran akkulaturi taisi lopettaa toimimisen, ja mulla on kännykkänä niin hieno nokia, että sain sillä yhden hiekkamuotin tiivistettyä täysin ongelmitta -voisitteko sanoa omistanne samaa? ;)
keskiviikkona, lokakuuta 10, 2012
Blogi uudelleenlämpiää
Eli ei muuta ku tervetuloo uudet lukijat, ja tervetuloa takasin kaikki vanhat! Opiskelen tosiaan erikoismetalliartesaaniksi, mutta tällä viikolla on ollut hauskaa vaihdossa: meillä on intensiiviviikko, jolloin käsityöläiset lähtivät toistensa aloille viikoksi vieraisiin. Kyynerpäätaktiikalla pääsin lasinpuhallukseen Kihniön toimipisteeseen.
Kuuma lasi on järjetön räkä pitkän pillin nokassa. Olen ihan sanaton sen äärellä (ja myöskin hyvin nöyrä). Takominen on tuttua ja jotenkin järjellä hahmotettavissa, joten vertaan nyt siihen kun en muuhunkaan osaa. Eli heikäläisten ahjo on tutumpaan verrattuna harvinaisen kuuma pätsi, jota lähestytään kirjaimellisesti ottaen pitkän tikun kanssa. Siellä pohjalla velloo keltahehkuinen massa, josta tikkupullataktiikalla pyöritellään tangon ympärille klöntsä. Tämä paakku sitten ongitaan pyöritellen uunista, ja kaikki menee hyvin, kun ei vain osu mihinkään. Pizzajuustoefekti iskee päälle jos käy uunin seiniin tutustumassa, kuten muutaman kerran huolimattomuuksissani tein. Lasilla on kuitenkin jännä taipumus muuttua mielivaltaisesti hetkessä tarttumattomaksi, soivaksi kovaksi kimpaleeksi. Sen värin tarkkailu on paljon hienovaraisempaa, kun raudan, joka selkeästi kertoo, mitä tahtoo itselleen tehtävän. Lasissa on semmoinen kellertävä vivahde, kun sille on jotain tehtävissä, mutta sen näkeminen on epämääräisempää, ja sitä tarkastellessa koko systeemi saattaa yllättäen päättää jättää kaiken ja hypätä viimeiselle matkalleen pajan lattiaan.
Lasi myös on jatkuvan huomion juttu: siinä missä rauta joko on ahjossa tai on alasimella ,jolloin sille tehdään jotain, ja muuna aikana se ei kaipaa erityiskohtelua, lasi sen sijaan elää otteessa silloinkin, kun sen toivoisi voivan vain olla muodossa, johon se on juuri saanut. Se pitää ottaa uunista vaakatasossa, kuljettaa niin ikään vaakatasossa ja käsitellä myöskin vaakatasossa. Ja kaiken sen aikaa sitä on pyöriteltävä, tai se laskee kuin lehmän häntä.
Tein tälläisiä möykyröitä eilen
Lasi ei pidä lämpötilan äkillisistä vaihteluista, joten heti kun se on saatu muotoiltua, se irrotetaan pillistä suoraan uuniin, jossa on viisisataa astetta lämpöä. Yön yli möykyt harrastavat siis jäähtymistä ja seuraavana aamuna ne näkevät päivänvalon... ja tekijä tuotoksensa!
Odottelen täällä siis jo malttamattomana tämän päivän töihin käsiksi pääsemistä. Tänään sörssin tuonne sekaan jo värejäkin ja tein huimia kierrekuplia.
Satunnaisella ja erikoisella käsityöalalla on kyllä varsin jännää hengailla tälläinen lyhyt jakso; ei ole silmät ehtineet tottua lajin outouksiin, ja säilyy se "vau, teinks mä tän just ite" -viehätys.
Tässä omalta alalta jotain, mihin ei myöskään ole silmät kyllästyneet. Valamista!
Pääsin viime viikolla kippaamaan sulaa pronssia, en ole vieläkään täysin toipunut niistä täpinöistä! Se koko upokaskin oli ihan keltahehkuinen, ja siinä sisällä kiehui nelisenkymmentä kiloa metallia... Kaikki olemassa olevahan on täysin luonnollista, mutta silti kuvailisin näkyä sanalla "yliluonnollinen". Häkellyttävää. Tässä jaksossa päästään valamaan rautaakin, kuulemma se on vielä tuotakin hikisempää touhua. (Pääsen tekemään kunnon lettupannun!)
Lasinpuhalluksen ja pronssin valamisen jälkeen raudan takominen tuntuu oikeastaan aika viileältä puuhalta...
Kuuma lasi on järjetön räkä pitkän pillin nokassa. Olen ihan sanaton sen äärellä (ja myöskin hyvin nöyrä). Takominen on tuttua ja jotenkin järjellä hahmotettavissa, joten vertaan nyt siihen kun en muuhunkaan osaa. Eli heikäläisten ahjo on tutumpaan verrattuna harvinaisen kuuma pätsi, jota lähestytään kirjaimellisesti ottaen pitkän tikun kanssa. Siellä pohjalla velloo keltahehkuinen massa, josta tikkupullataktiikalla pyöritellään tangon ympärille klöntsä. Tämä paakku sitten ongitaan pyöritellen uunista, ja kaikki menee hyvin, kun ei vain osu mihinkään. Pizzajuustoefekti iskee päälle jos käy uunin seiniin tutustumassa, kuten muutaman kerran huolimattomuuksissani tein. Lasilla on kuitenkin jännä taipumus muuttua mielivaltaisesti hetkessä tarttumattomaksi, soivaksi kovaksi kimpaleeksi. Sen värin tarkkailu on paljon hienovaraisempaa, kun raudan, joka selkeästi kertoo, mitä tahtoo itselleen tehtävän. Lasissa on semmoinen kellertävä vivahde, kun sille on jotain tehtävissä, mutta sen näkeminen on epämääräisempää, ja sitä tarkastellessa koko systeemi saattaa yllättäen päättää jättää kaiken ja hypätä viimeiselle matkalleen pajan lattiaan.
Lasi myös on jatkuvan huomion juttu: siinä missä rauta joko on ahjossa tai on alasimella ,jolloin sille tehdään jotain, ja muuna aikana se ei kaipaa erityiskohtelua, lasi sen sijaan elää otteessa silloinkin, kun sen toivoisi voivan vain olla muodossa, johon se on juuri saanut. Se pitää ottaa uunista vaakatasossa, kuljettaa niin ikään vaakatasossa ja käsitellä myöskin vaakatasossa. Ja kaiken sen aikaa sitä on pyöriteltävä, tai se laskee kuin lehmän häntä.
Tein tälläisiä möykyröitä eilen
Lasi ei pidä lämpötilan äkillisistä vaihteluista, joten heti kun se on saatu muotoiltua, se irrotetaan pillistä suoraan uuniin, jossa on viisisataa astetta lämpöä. Yön yli möykyt harrastavat siis jäähtymistä ja seuraavana aamuna ne näkevät päivänvalon... ja tekijä tuotoksensa!
Odottelen täällä siis jo malttamattomana tämän päivän töihin käsiksi pääsemistä. Tänään sörssin tuonne sekaan jo värejäkin ja tein huimia kierrekuplia.
Satunnaisella ja erikoisella käsityöalalla on kyllä varsin jännää hengailla tälläinen lyhyt jakso; ei ole silmät ehtineet tottua lajin outouksiin, ja säilyy se "vau, teinks mä tän just ite" -viehätys.
Tässä omalta alalta jotain, mihin ei myöskään ole silmät kyllästyneet. Valamista!
Pääsin viime viikolla kippaamaan sulaa pronssia, en ole vieläkään täysin toipunut niistä täpinöistä! Se koko upokaskin oli ihan keltahehkuinen, ja siinä sisällä kiehui nelisenkymmentä kiloa metallia... Kaikki olemassa olevahan on täysin luonnollista, mutta silti kuvailisin näkyä sanalla "yliluonnollinen". Häkellyttävää. Tässä jaksossa päästään valamaan rautaakin, kuulemma se on vielä tuotakin hikisempää touhua. (Pääsen tekemään kunnon lettupannun!)
Lasinpuhalluksen ja pronssin valamisen jälkeen raudan takominen tuntuu oikeastaan aika viileältä puuhalta...
tiistaina, elokuuta 14, 2012
ja opinahjon lämmössä jälleen
Tänään kaasuhitsattiin ja huomasin ei-niin-suureksi yllätykseksi, etten osaa sitä harjoittelematta. Taiteilin kuitenkin nimikyltin mun kaapin oveen, josko siitä lukisivat ja näkisivät hulmunimen ennen kuin oppivat haukkumaan sillä mikä ajokortissa pönöttää :D
Päästiin takomaankin! pitkästä aikaa, todella pitkästä! Torstaina alkaiskin sitten puukkokurssi.
Ihme hippejä koko mesta täynnä. Haittaa ihan hirveästi... =) Hirveä jännitys ollu päällä, että missä vaiheessa työntävät laumasta ulos, mutta toisaalta, meillä on jätkävoittonen luokka, enkä siitäkään ole yhtään pahoillani. Anteeksi hevosopistolaiset, mutta se sukupuolijakauma.. :D
"Ai tääl on tämmöne oikee ilmansäätövipukin... meillä hevosopistolla se oli viritetty silleen pahvimukilla, ihme ettei sitä kukaan koskaan polttanu."
No ei vaa, hyvä se on nyt sanoa. Neljättä päivää Ikatalla, kai ny kaikki siinä vaiheessa onkin ruususta ja ihanaa ja parempaa kun missään muualla... Katsellaan, katsellaan.
Päästiin takomaankin! pitkästä aikaa, todella pitkästä! Torstaina alkaiskin sitten puukkokurssi.
Ihme hippejä koko mesta täynnä. Haittaa ihan hirveästi... =) Hirveä jännitys ollu päällä, että missä vaiheessa työntävät laumasta ulos, mutta toisaalta, meillä on jätkävoittonen luokka, enkä siitäkään ole yhtään pahoillani. Anteeksi hevosopistolaiset, mutta se sukupuolijakauma.. :D
"Ai tääl on tämmöne oikee ilmansäätövipukin... meillä hevosopistolla se oli viritetty silleen pahvimukilla, ihme ettei sitä kukaan koskaan polttanu."
No ei vaa, hyvä se on nyt sanoa. Neljättä päivää Ikatalla, kai ny kaikki siinä vaiheessa onkin ruususta ja ihanaa ja parempaa kun missään muualla... Katsellaan, katsellaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)