keskiviikkona, marraskuuta 14, 2012

Laikka Sutra

Saanen esitellä, Rälläkkä Love Positions, LaikkaSutra:


Ensin tälläinen perinteikäs makuurälläköinti.

















lauantaina, marraskuuta 10, 2012

Valua!

Tämä on kyllä jotain ihan mieletöntä, en tajunnut erikoismetalliutta opiskelemaan lähtiessäni, miten siistejä juttuja tullaan vielä tällä polulla kokemaan.

Tässä alkukevennyksenä esimerkki siitä, mitä koululla tehdään valun lisäksi. Atk:ta, ja menneellä viikolla photoshoppailtiin.



Siinä siis olen muodikkaassa valuasustuksessa ja oikealla puolella vieressäni uunissa sulaa pronssi. Tällä viikolla valoin alumiinia ja messinkiäkin. Messinki alkaa olla jo melkoisen miehistä kamaa, se pääsi ylikuumenemaan ja sen sisältämä sinkki paloi iloisesti sinisillä liekeillä ja dramaattisella savupatsaalla (niin etten nähnyt uunin toisella puolella, upokasta pihtien toisesta päästä pitelevää valukaveria enää lainkaan).

Kokonaisuudessaan toi valaminen on jotenkin härskin adrenaliinipitoista ja kuumottelevan nopeatempoista toimintaa. Käytännössä siis suurin osa ajasta valutunneilla menee muottien paukutteluun; ängetään kehiin mallikappaleen päälle terapeuttisen pehmoista ja hassun öljyisen tuntuista hiekkaseosta, tiivistetään kapuloilla hutkimalla ja karseimpia iskelmiä hoilaamalla (loppukuusta joka biisistä väännetään makaroni&tonnikala -versioita keskeisimpiä sanoja korvaamalla). Tähän mennessä olen tehnyt pari kippoa (en tässä nyt myönnä mutta malleina saattoi toimia ikea-astiat..!), huhmareen ja siihen survimen (ja se survinhan ei halunnut onnistua heti ensimmäisellä kerralla), Ilveksen taideveistoksena ja muutaman korun. Ilves meni punavahaan ja kipsiin, korut alipainevalulla.


Valupaja on sisältä kylmä talvisin, paitsi silloin kun uuni on päällä, silloin ei ketään palele. Ilmassa leijuu etäinen palaneen hiekan haju, ilmastointikanavien jylinä ja kompresssorin ryystävä ääni kaikuu seinistä. Tykkään siitä pajasta paljon. Se on erillään koulun alueelta, löytyy tuolta niemen kärjestä, missä todellakin järveä (ns IkaMeri) on vähän joka suunnassa ja maisemia kelpaa katsella. Ja tämän Rantopään pajan yhteydessä, yhdessä pienessä sivuosassa, on oikeasti sydäntälämmittävän näköinen vanha sepänpaja; maalattia, käsintehtyjä työkaluja, lasiruutuiset ikkunat. Kaiken lisäksi sitä ei edes kukaan käytä nyt, ja se on vaan muutaman sadan metrin päässä mun omalta kämpältä, mömhh!

Valutilassa on läjä pöytiä ja hiekkalaatikoita. Kasaillaan joka päivä hiekkalinnoja... ei vaan, valumuotteja. Valmiit muotit seikkailutetaan pitkäksi riviksi uunin viereen, sellaiseen pituushyppypaikkaa muistuttavaan hiekkamonttuun. Ja lappua päälle, mitä metallia muotti odottaa saavansa niellä. Yksi asia on ehdottoman kielletty (upokkaan pudottamisen lisäksi..), valumonttuun tai -muotteihin ei saa päätyä mitään nesteitä. Kahvi muuttuu hengenvaaralliseksi, jos sen sijoittaa samaan länttiin kun sulan metallin, naamallehan se sieltä lentää...

Varsinainen uuni onkin sit ehkä yks hurjimpia vehkeitä, mitä oon ikinä ajanu. Suojavarusteisiin sonnustautumista, ilmaventtiilien ja tuuletusluukkujen availua, liekin tohotus siinä naaman edessä. Hitsausmaskin läpi kattellaan, että missä väreissä se upokas siellä sisällä mahtaa olla. Olen kaksi kertaa siinä jo ollut uunia käyttämässä ja sulattamassa, ensimmäisellä kerralla alumiinia ja onneksi juuri sitä, sillä se oli huomattavasti helpompi opettelukohde kun se eilinen messinki.

Kun metalli on sulatettu upokkaassa, ja sieltä nostettu hehkuvana, kaadettu juoksevana miltei yliluonnollisena näkynä muotteihin, ja ylimääräisistä valettu hölmö harkko, kun upokas saatu uuniin takaisin ja muotit palavat somassa rivissä montussaan, on kahvitauon paikka. Ja se on yleensä sellainen jännityksen tiivistymän tauko, vaan kun ei voi vielä muottejakaan avata. Onnistuiko se vai eikö onnistunut? Pajalla meno onkin sitten vähän kuin jouluaattona, kun savuavin hitsaushanskoin hiekasta kaivetaan ylös niitä omia juttuja. Ei oo yks eikä kaks kertaa kun siellä on poltettu sormet tai pöytää. Eikä myöskään ole harvinaisluontoista sekään, että joku uloke työstä onkin jäänyt valautumatta, jossain kipossa on reikä, joku kuvio ei halunnutkaan tulla mukaan...

Itseasiassa mulla ei ehtinyt juurikaan olla ennakkokäsityksiä valamisesta tai mitään tietoa koko lajista ylipäätään, ennen kuin jo olinkin ensimmäisillä valutunneilla sormi suussa ihmettelemässä. En olisi tiennyt, miten epävarmaa muotin onnistuminen on, ja miten monista tekijöistä se koostuu. Joskus metalli täytyy päästää ylikuumaksi, vielä normaaliakin valulämpöä kuumemmaksi siis, ja valulämpö on muutoinkin korkeampi kuin aineen sulamispiste. Toisinaan ilmakanavia ei ole ollut tarpeeksi, tai ne ovat tukkiutuneet, jolloin metalli ei mene sinne perille asti. Joskus kaatonopeus on ollut liian hidas, kaatokanava liian pitkä tai lyhyt tai paksu tai kanava, muotti on ollut liian ohut tai hiekka ei ole ollut kyllin tiivistä, ja koko systeemi on romahtanut.

Mutta upeaa on! Harmi kun ei ole kuvia, kameran akkulaturi taisi lopettaa toimimisen, ja mulla on kännykkänä niin hieno nokia, että sain sillä yhden hiekkamuotin tiivistettyä täysin ongelmitta -voisitteko sanoa omistanne samaa? ;)

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2012

Blogi uudelleenlämpiää

Eli ei muuta ku tervetuloo uudet lukijat, ja tervetuloa takasin kaikki vanhat! Opiskelen tosiaan erikoismetalliartesaaniksi, mutta tällä viikolla on ollut hauskaa vaihdossa: meillä on intensiiviviikko, jolloin käsityöläiset lähtivät toistensa aloille viikoksi vieraisiin. Kyynerpäätaktiikalla pääsin lasinpuhallukseen Kihniön toimipisteeseen.



Kuuma lasi on järjetön räkä pitkän pillin nokassa. Olen ihan sanaton sen äärellä (ja myöskin hyvin nöyrä). Takominen on tuttua ja jotenkin järjellä hahmotettavissa, joten vertaan nyt siihen kun en muuhunkaan osaa. Eli heikäläisten ahjo on tutumpaan verrattuna harvinaisen kuuma pätsi, jota lähestytään kirjaimellisesti ottaen pitkän tikun kanssa. Siellä pohjalla velloo keltahehkuinen massa, josta tikkupullataktiikalla pyöritellään tangon ympärille klöntsä. Tämä paakku sitten ongitaan pyöritellen uunista, ja kaikki menee hyvin, kun ei vain osu mihinkään. Pizzajuustoefekti iskee päälle jos käy uunin seiniin tutustumassa, kuten muutaman kerran huolimattomuuksissani tein. Lasilla on kuitenkin jännä taipumus muuttua mielivaltaisesti hetkessä tarttumattomaksi, soivaksi kovaksi kimpaleeksi. Sen värin tarkkailu on paljon hienovaraisempaa, kun raudan, joka selkeästi kertoo, mitä tahtoo itselleen tehtävän. Lasissa on semmoinen kellertävä vivahde, kun sille on jotain tehtävissä, mutta sen näkeminen on epämääräisempää, ja sitä tarkastellessa koko systeemi saattaa yllättäen päättää jättää kaiken ja hypätä viimeiselle matkalleen pajan lattiaan.
Lasi myös on jatkuvan huomion juttu: siinä missä rauta joko on ahjossa tai on alasimella ,jolloin sille tehdään jotain, ja muuna aikana se ei kaipaa erityiskohtelua, lasi sen sijaan elää otteessa silloinkin, kun sen toivoisi voivan vain olla muodossa, johon se on juuri saanut. Se pitää ottaa uunista vaakatasossa, kuljettaa niin ikään vaakatasossa ja käsitellä myöskin vaakatasossa. Ja kaiken sen aikaa sitä on pyöriteltävä, tai se laskee kuin lehmän häntä.

Tein tälläisiä möykyröitä eilen



Lasi ei pidä lämpötilan äkillisistä vaihteluista, joten heti kun se on saatu muotoiltua, se irrotetaan pillistä suoraan uuniin, jossa on viisisataa astetta lämpöä. Yön yli möykyt harrastavat siis jäähtymistä ja seuraavana aamuna ne näkevät päivänvalon... ja tekijä tuotoksensa!

Odottelen täällä siis jo malttamattomana tämän päivän töihin käsiksi pääsemistä. Tänään sörssin tuonne sekaan jo värejäkin ja tein huimia kierrekuplia.

Satunnaisella ja erikoisella käsityöalalla on kyllä varsin jännää hengailla tälläinen lyhyt jakso; ei ole silmät ehtineet tottua lajin outouksiin, ja säilyy se "vau, teinks mä tän just ite" -viehätys.

Tässä omalta alalta jotain, mihin ei myöskään ole silmät kyllästyneet. Valamista!



Pääsin viime viikolla kippaamaan sulaa pronssia, en ole vieläkään täysin toipunut niistä täpinöistä! Se koko upokaskin oli ihan keltahehkuinen, ja siinä sisällä kiehui nelisenkymmentä kiloa metallia... Kaikki olemassa olevahan on täysin luonnollista, mutta silti kuvailisin näkyä sanalla "yliluonnollinen". Häkellyttävää. Tässä jaksossa päästään valamaan rautaakin, kuulemma se on vielä tuotakin hikisempää touhua. (Pääsen tekemään kunnon lettupannun!)

Lasinpuhalluksen ja pronssin valamisen jälkeen raudan takominen tuntuu oikeastaan aika viileältä puuhalta...

tiistaina, elokuuta 14, 2012

ja opinahjon lämmössä jälleen

Tänään kaasuhitsattiin ja huomasin ei-niin-suureksi yllätykseksi, etten osaa sitä harjoittelematta. Taiteilin kuitenkin nimikyltin mun kaapin oveen, josko siitä lukisivat ja näkisivät hulmunimen ennen kuin oppivat haukkumaan sillä mikä ajokortissa pönöttää :D

Päästiin takomaankin! pitkästä aikaa, todella pitkästä! Torstaina alkaiskin sitten puukkokurssi.

Ihme hippejä koko mesta täynnä. Haittaa ihan hirveästi... =) Hirveä jännitys ollu päällä, että missä vaiheessa työntävät laumasta ulos, mutta toisaalta, meillä on jätkävoittonen luokka, enkä siitäkään ole yhtään pahoillani. Anteeksi hevosopistolaiset, mutta se sukupuolijakauma.. :D

"Ai tääl on tämmöne oikee ilmansäätövipukin... meillä hevosopistolla se oli viritetty silleen pahvimukilla, ihme ettei sitä kukaan koskaan polttanu."


No ei vaa, hyvä se on nyt sanoa. Neljättä päivää Ikatalla, kai ny kaikki siinä vaiheessa onkin ruususta ja ihanaa ja parempaa kun missään muualla... Katsellaan, katsellaan.

maanantaina, heinäkuuta 09, 2012

Uus suunta

Nonii, muutto edessä ja silleen/tälleen/tolleen. Ikaalinen ja erikoismetalliartesaaniopiskelu odottaisi. Melkomoinen sanahirviö... Rautaa vääntelemään!

lauantaina, maaliskuuta 10, 2012

Kengityksen kompakivet

Ammattitaito istuu hyllyssä ja ruostuu somasti pinnastaan. Vaikka ahjossahan tuo lähtisi ja teräsharjaa päälle jos ei muuten...

Ensinnäkin, se on ihan totta, mitä aina sanon -en mie jaksa sitä paperisotaa ja vääntämistä, mitä toiminimen pykääminen toisi tullessaan. Ja konkurssipelkoa, vaikka kengitysalalta löytäisin takuulla asiakkaita. Ja syrjäyttäisin kommunikointi- ja asiakaspalvelukyvyttömät äijät. Tai napsisin ne rahakkaat mutta vältellyt tätitallit, tai vaikka ne ponit, minkä alla mie mahtuisin työskentelemään ihan vaan kaksinkerroin. (Siinä missä sepänköriläs lojuu polvillaan ja kiroilee)

Mutta on siinä muutakin. Ainakin se sukupuoliasettelu. Ironisinta on ehkäpä se, ettei mitään ongelmaa olisi, jos ei minulla siinä kohden olisi ongelmaa.

Tällä hetkellä olen töissä käsityöpajalla, ja nyt viimeisimpänä projektina olen nyherrellyt koruja hopeoidusta kuparista ja kiipeillyt kangaspuiden seassa alkusolmuja väännellen. (Kolme mattoakin jo tuotettu, olé!)
Siellä en olisi edes mainostellut aiempia opiskeluja.. mutta, katsoin sen ihan fiksuksi esitelmöidä amistodistusta työhaastattelussa. Sen verran tuli sen eteen kumminkin vuodatettua verta, hikeä ja kyyneleitä.

Näinollen toimin hyvänä kanavana ennakkoluulojen ja sukupuoliasenteiden työstämisessä.
Hyviä lohkaisuja nainen ja kengitys -yhdistelmästä on tullut valmistumisen jälkeen, tyylillä tämä:

"jaa, tulityölupa? On se nykyään kumma kun kaikenmaailman kampaamoihin tarvitsee sellaisen, että fööniä saa käyttää..."

"Niin kyllähän se minunkin tytär niitä hevosia kengittelee. Se on tommoinen samanikäinen ja -kokoinen. Tai siis sillätavalla maastossa vähän ratsastelee, pelloilla ja metsissä."

Hevosiin tutustumattomille tavalliselle tallaajalle hevosenkengitys on lajina täysin vieras, ja jos ensimmäinen heidän ikinä henkilökohtaisesti kohtaamansa kengitystä opiskellut on tämännäköinen heitukka, ei se työnä mahda sen kummempaa naulannakuttelua sitten varmaan olla.
Ja hevosalalla pitkään pyörinyt tietää jo, että kengitykseen tarvitaan paku, ahjo, alasin ja rapaantunut ukkeli. Niin, ja jackrusseli.

Perinteiset, kengittävät miessepätkin ovat sen havainneet; asiakkaat eivät oikeasti tiedä tilaamastaan työstä juurikaan mitään. He ovat silti hyvin riippuvaisia sepän tarjoamista palveluista, ja hevosen ylläpidon yksi isoimmista kustannuksista onkin nimenomaan kengityslasku. Ehkäpä sen vuoksi heillä onkin niin suuri tarve päästä arvioimaan ja vertaamaan saamaansa. Seppien suureksi iloksi ja murheeksi vertauskohteet ja tulkinnat vaan ovat niinsanotusti Jotain Ihan Muuta. Toisaalta valveutumattomilta asiakkailta on hyvin helppo yksinkertaisilla kikoilla vetää välistä vähän ylimääräistä rahaa. Toisaalta taas sepän koiran nimi muistetaan, ja vaimon, mutta monellako naulalla se kenkä nyt laitettiinkaan ja minkä kokoinen tai merkkinen mono sinne ylipäätään menikään? Ja olipa se seppäkin niin yrmeä, ja sen auto ruosteinen ja edellinen seppä laittoi aina sitä kaviorasvaakin. Ei taida saada hevostalli.netissä nyt arvostusta tämä uusi. Mukisematta hyväksytään harmaa talous, vakuutukseton vuolu ja perusteettomat kengitysratkaisut, jos seppä vain on ystävällinen ja kiva ja yksi tuttukin sitä suositteli, mutta unohdapa kerran se kaviorasva, hymy ja tilsakumit...
Ja jos tulet paikalle naissukupuolesi kera, niin minkäs sillekään sitten siinä mahdat; olet jo valmiiksi täysin erilaisen tarkastelun alla, kuin miespuoleinen kollegasi. Asiakkaat haluaisivat päästä osoittamaan todeksi kauttasi mielipiteensä; että olet miesseppiä huonompi, tai heitä parempi. Tämän seurauksena kuulet miesseppien haukuntaa (aina ne tulee myöhässä/ lyövät hevosia / eivät puhu) tai ammattitaitosi väheksyntää. (kun ei nyt muitakaan saatu tähän)

Tässä juuri tuli pohdiskeltua ääneen ihan toisesta näkökulmasta. Jotta korkokengissä kävelevä mies voitaisiin edes millään asteella ottaa tosissaan, niin tällä täytyy olla vähintäänkin keskivertonaista kovempi kyky pysyä tolpillaan, tanssia ja kulkea muljuttelematta nilkkoja. Ja ei naisenkaan miesvaltaisella alalla auta mennä kyselemään, että kuinka tähän vehkeeseen nyt vaihdetaankaan terä. Täytyy voida ammattitaidollaan osoittaa, että sukupuolestaan huolimatta kyllä osaa nämä jutut. Vaikka opeteltava se on miehenkin rälläkänkäyttö, ja naisen koroissa heilunta. Eivät ne asiat X- ja Y-kromosomeissa kulje. Tuon tajuaminen on vain ottanut ihan tuhottomasti aikaa allekirjoittaneeltakin, ja luvan itselleen myöntäminen siihen perusmokailuun.



Hölmöintä koko kuviossa on oikeasti se, että tiedän, miten hyvät mahdollisuudet minulla olisi edetä alalla. Enkä olisi edes ensimmäinen tämän sukupuolen kengitysseppä, jos erikoisammattitutkinnon suorittaisin. Minulta löytyy neljä tervettä raajaa ja fyysistä suorituskuntoa. Kengityskokemusta sekä salainen intohimo anatomiaan, kykyä hahmottaa kolmiulotteisesti kavioiden vipellystä ja sitten sitä alalta uupuvaa asiakaspalvelukykyäkin.

Siltikään ei tarvita kuin pari poikkipuoleista sanaa tai asiakasta, ja niiden kanssa yhteistyötä tekevät aivoni huokaavat mukana tuota uupunutta sanomaa:

"Niin.. ethän sä oikeesti tätä koskaan oppinutkaan."


[edit]: Silti... Jos mie ihan salaa hankkisin kenttäahjon, enkä kertoisi siitä kenellekään... paitsi että romurautaa saa diilata. Ihan vain, ettei alasin pääse pölyttymään. Mutta kengityksistä myönnän itselleni vielä vähän lisää vapaata. Ehkä joskus, ehkä joskus.

lauantaina, helmikuuta 18, 2012

nostalgiavideo viime kesältä

Tien päällisen elämän muistelua... Jostain syystä piti keskellä yötä alkaa nyhväämään tämmöistä. Totesin että liian laiskasti sain mitään nettiin sillon.
Joten tästä vähän tunnelmaa. Ens kesä on kuitenkin kohta jo tässä. Eikös?
Justhan tässä lämpeni toista kymmentä astetta viikon tai parin sisässä. Mun logiikalla se tahtoo meinata sitä että maaliskuussa on jo helteet? hmm?